Pirkko, 58, oli elänyt koko elämänsä Lahdessa ja selviytynyt kunnialla useista kansallisista kriiseistä: lakkiaiset 1979, Pirkka-oluen hinnannousu 1994 ja naapurin pihalle ilmestynyt trampoliini 2012. Mutta nyt oli edessä jotain pahempaa: työpaikan TYKY-päivä.
”Lähdetään porukalla pakohuoneeseen!” oli joku nuori HR-ihminen ehdottanut.
Pirkko oli yrittänyt ehdottaa vaihtoehdoksi rauhallista siivouspäivää ja hiljaista kahvihetkeä, mutta hänet äänestettiin ulos kuin viimeinen viipale ruisleipää kahvipöydästä.
Pakohuoneessa ongelmat alkoivat heti.
Ensinnäkin joku sanoi:
”Tää ovi ei aukea ennen kuin ratkaistaan arvoitus.”
Pirkko vastasi:
”Onko sekin joku EU-direktiivi?”
Kollega Marjo yritti lukea vihjettä ääneen:
”Mitä tapahtuu, kun yhdistetään tuli ja vesi?”
Pirkko sanoi:
”Syntyy suomalainen sielunmaisema.”
Kaikki nauroivat. Paitsi Jarmo, joka oli insinööri eikä kokenut tunteita.
Sitten tuli hetki, joka muutti kaiken. Pirkko – tämä hiljaisuuden ja huomaamattomuuden suomenmestari – nauroi ääneen. Siis oikeasti ääneen. Se ei ollut mikään hillitty nenän kautta puhahdus tai yskän sekaan naamioitu huvittuneisuus, vaan täysi röhönauru, sellainen mikä kaikuisi Sokoksen parkkihallissa kahden betoniseinän välillä kolmena eri harmoniana.
Hiljaisuus. Joku horjahti. Jarmo vilkaisi kulmiensa alta niin syyttävästi, että kasvitkin kuihtuivat.
”Ei se ollut… siis… anteeksi,” Pirkko kuiskasi ja yritti estää toista naurua.
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Hän oli rikkonut suomalaisen koodeksin: ei naureta ääneen työpaikalla ennen eläkettä.
Lopulta he pääsivät ulos. HR-ihminen oli tohkeissaan:
”Mahtavaa! Me onnistuttiin tiiminä!”
Pirkko mutisi:
”Mä onnistuin pysymään hengissä.”
Seuraavana päivänä Pirkko tuli töihin, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Mutta kahvikuppi oli valmiiksi täytetty, ja joku oli jättänyt pöydälle suklaapatukan. Se oli suomalaista rakkautta – hiljaista, vaivaantunutta ja vähän syyllistä.
Comments