Seppo oli saanut tehtäväksi pestä verhot.
Ei omat verhot – kylätalon verhot.

Kyläyhdistys oli sanonut:

“Seppo, sinä olet tarkka mies. Hoida nämä.”

Seppo nyökkäsi.
Mutta ei ollut tarkka. Hän oli vain ainut, jolla oli auto.

Hän pakkasi seitsemän isoa verhoa Ikea-kassiin ja lähti pesulaan.
Kysyi tiskiltä:

“Voiko nää vaan heittää koneeseen?”
Työntekijä sanoi:
“Jos ne on puuvillaa, niin 30 asteessa, ei kuivausrumpuun.”

Seppo kuunteli. Tai ainakin näytti siltä.
Mutta todellisuudessa hän ajatteli:

“Jos 30 on hyvä, niin 60 on varmaan parempi.”

Hän laittoi koneen 60 asteeseen.
Lisäsi vielä linkouksen “turbo+”.
Ja painoi start.

Lähti kahville. Tuli takaisin. Avaa koneen.
Katsoo sisään.

Verhot.
Pienet.
Niinkuin… tyynynliinat.

Seppo jäi seisomaan.
Hitaasti nosti yhden verhon.
Pituus: 53 cm.
Alkuperäinen pituus: 2,5 metriä.

Hän kuiskasi:

“No nyt on… minimalistinen sisustus.”

Hän laittoi kaikki kutistuneet verhot takaisin kassiin, ajoi kylätalolle.
Kyläyhdistys oli paikalla.
Kahvia, pullaa, juhlamieltä.

Seppo nosti verhot pöydälle.
Hiljaisuus.

Yksi nainen kysyi:

“Miksi nämä näyttävät lastenvaatteilta?”
Seppo vastasi:
“Valo mahtuu nyt enemmän sisään.”

Yksi mies kokeili verhoa ikkunaan.
Se näytti hamsterin huivilta.

Lopulta puheenjohtaja sanoi:

“No… kai se on uusi tyyli.
Me kutsutaan sitä… Pohjoismaiseksi shokkisärmikkyydeksi.“

Seppo päätti pestä omat verhot seuraavana päivänä.

Mutta ei enää koneessa.
Hän ripusti ne saunaan ja sanoi:

“Täällä ainakin minä päätän, miten kuumaa tulee.”

Categorized in:

Älä naura!